keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa
Kustantaja: Otava, 2016 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi v. 2015)
Alkuteos: The Girl on the Train, 2015
Suomentanut: Oona Timonen
Sivuja: 382

Sain inspiraation lukea tämän paljon kehutun Nainen junassa -dekkarin nyt, kun kirjailijalta on hiljattain ilmestynyt jo seuraavakin kirja. Luen aina jos mahdollista kirjat kronologisessa järjestyksessä. 

Kirjan päähenkilö, Rachel, ei ole mikään varsinainen menestyjätyyppi. Hänet on jätetty toisen naisen takia, ja tämä toinen nainen muutti vieläpä hänen entiseen kotiinsa ja sai lapsenkin Rachelin exän kanssa. Rachelilla on alkoholiongelma ja rahahuolia, hän sai potkut työpaikaltaan.

Työmatkan hän kulki aina samoilla junavuoroilla. Junan reitti kulki hänen vanhan talonsa ohitse ja Rachel olikin ottanut tavakseen joka matkalla katsella erään entisen naapuripariskuntansa ikkunoista sisään ja tarkkailla heidän elämäänsä. Potkujen jälkeenkin Rachel jatkaa junamatkusteluaan. Hän on niin uppoutunut tämän parin elämään, että on keksinyt heille tekaistut nimetkin - pari vaikuttaa hänen silmissään unelmaparilta. Eräänä päivänä Rachel näkee kuitenkin jotain täysin odottamatonta, eikä aikaakaan kun asiat mutkistuvat entisestään ja pian Rachel on osa kimuranttia murhatutkintaa...

Nainen junassa on varsin mukaansatempaava, eikä sen lukemista jätä mielellään kesken. Lyhyet luvut, kertojaäänen vaihtelu ja melko rivakat tapahtumat pitävät otteessaan viimeisille sivuille asti. Päähenkilö Rachel on mielestäni erityisen onnistunut - hän kun ei ole ollenkaan tyypillinen dekkarin päähenkilö! Hänen mokailunsa ja törttöilynsä ärsyttävät ja häntä tekisi mieli ravistella hartioista... Herättää siis tunteita, mikä tarkoittaa ehdottomasti onnistumista henkilökuvauksessa. Muut kirjan henkilöt ovat ehkä hitusen samaa massaa keskenään: kaikki melko inhottavia ja itsekkäitä. Juoni on kohtalaisen yllätyksellinen, vaikka toki jo alkumetreillä lukija aavistaa että jollakulla päähenkilöistä on pakko olla lusikka sopassa...

Kaikenkaikkiaan, Nainen junassa on hyvä dekkari. Ei mikään tajunnanräjäyttävä, mutta niin hyvä että Paula Hawkinsin seuraava kirja on jo varauksessa kirjastosta. Kijasta tehty elokuva kiinnostaisi myös!


★★★★


Muita arvioita:  Kirjakaapin kummitus, Kirjanurkkaus

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Kustantaja: Atena, 2017
Sivuja: 284

Varasin kirjan kirjastosta mielenkiintoisen aiheensa vuoksi. Uskonnollisista yhteisöistä kertovat kirjat ovat usein kiinnostavia, enkä muista aikoihin, jos koskaan, lukeneeni Jehovan todistajista kertovaa kirjaa. 

Kirjassa liikutaan sulavasti eri aikatasoissa päähenkilönään Markus. Ollaan lapsuudessa, kun Markus sisaruksineen elää tiukkojen säädösten ja yhteisönormien alla. Välillä seurataan Markuksen elämää hänen tiiviinä työelämävuosinaan Yhdysvalloissa. Lapsuudesta tarina jatkaa kulkuaan nuoruusvuosiin, rakkauksiin, avioliittoon. Lopulta nykyhetkeen sukeltaa tuulahdus vuosien ja vuosien takaa ja Markuksen elämä saa aivan uuden suunnan.

Lukija vietellään mukaan ensimetreiltä. Alun traaginen kohtaus on hurja ja mieleenpainuva, joskaan ei kokonaisuuden kannalta erityisen olennainen. Alun dramaattisuuden jälkeen pieneksi hetkeksi vajosin johonkin puolittaiseen pitkästymiseen, mutta onneksi en antanut periksi. Hetken taantuminen oli todellakin vain hetkellinen (itse asiassa taantuminen oli todennäköisesti lähtöisin vain omasta väsymyksestäni), koska hyvin pian uppouduin aivan täysin kirjaan ja koko loppukirjan luinkin niin tiiviisti kuin vain pystyin.

Aikatasoissa hyppiminen oli mielestäni oivallinen ratkaisu, eikä onneksi ollenkaan sekava. Ymmärtääkseni kuvaus Jehovan todistajien uskonnollisista opeista ja arjen normeista oli varsin paikkaansapitävää, kertojalla lienee omakohtaista kokemusta sekä tehtyä taustatyötä. Mielettömintä kirjassa on tunnelma: se on paikoittain tyyni, välillä taas dramaattinen ja välillä jotain jota en osaa sanoin kuvailla. Markus henkilönä on erikoinen. Erityisesti hänen näennäinen niukkatunteisuus saa ajattelemaan. Häntä ei tunnu hätkäyttävän oikein mikään, mutta mikä lopulta on totta ja mikä ei? 

Loppukaneettina: pidin, pidin ja pidin! Jäin vielä hyväksi toviksi kirjan suljettuani miettimään päähenkilöä, hänen elämän valintojaan ja millaiseksi ne hänen elämänsä värittivät. Kirjan tunnelma on jotenkin niin uskomaton, että se on koettava itse!


★★★★ ½


Muualla: Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Lukujonossa 

maanantai 28. elokuuta 2017

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Kustantaja: Siltala, 2016
Sivuja:403

Sain suosituksen tähän Pirkko Saision uudehkoon kirjaan Mies, ja hänen asiansa. Ja hyvä että sainkin, muutoin olisi ollut iso riski että kirja olisi mennyt minulta ihan ohi. Itse asiassa juuri nyt en keksi yhtäkään hyvää syytä, miksi en ole Saision kirjoja ennen lukenut. Ja hänelläkään ei ole edes mikään pieni tuotanto! No, tästä lähti minun tutustumiseni Saisioon.

Mies, ja hänen asiansa -kirjan pääosassa on asianajaja, mies. Arvostettu, oman arvonsa tunteva. Nuori vaimo, hyvä työ. Vaan yhtenä päivänä hän näkee lehdessä kuolinilmoituksen, joka suistaa kaiken tasapainon altaan. Täysin odottamatta ja ennalta-arvaamatta hän saa lehdestä lukea että muuan hänen elämässään suuressa roolissa ollut ystävä on kuollut. Muistosäe herättää kysymyksiä, koko juttu herättää kysymyksiä. Menneisyyden verkot alkavat punoutua nykyisyyden varjoksi.

Oi, olipa tämä hieno kirja! Hienoa, että tämä ei mennyt minulta ohi vaan sain lukea tämän. Saision kieli on kertakaikkisen taitavaa, oivaltavaa ja humoristisen tarkkanäköistä. Tyylissä on ripaus runollisuutta, se on syvällinen ja ymmärtävä. Ja eläytyminen siirtyy lukijaan sulavasti kuin hento tuulenvire. Ainakin kuin varkain minä aloin tuntea päähenkilön mukana! 

Mies, ja hänen asiansa on yllätyksellinen ja arvaamaton. En oikein osaa sanoa siitä edes enempää. Lukekaa itse!



★★★★ ½


Muita arvioita: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena

perjantai 11. elokuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Kustantaja: S&S, 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 325

Joka hetki olemme yhä elossa oli minulle yksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Aihe on varsin koskettava ja perustuu vieläpä tositapahtumiin. En ole pitkään aikaan innostunut kylläkään sen kummemmin minkäänlaisista traagisista mässäilysurkutteluista, mutta ei tämä sellainen ollutkaan. Ehkä pienten lasten vanhempana tarina tuntui poikkeavan paljon tulevan lähelle.

Kirja alkaa suoraan siitä hetkestä, kun Tom ja hänen raskaana oleva vaimonsa Karin ovat tulleet sairaalaan Karinin epäselvän heikon voinnin vuoksi. Mitään taustapohjustuksia ei tässä vaiheessa anneta ja mielestäni olikin mielenkiintoinen ratkaisu siirtyä suoraan "asiaan". Käy ilmi, että Karinin tilanne on varsin vakava ja vauva on leikattava ulos siitä huolimatta ettei raskaus ole vielä edes edennyt viimeisille viikoille. Sen kummemmin en halua tietenkään spoilata, mutta jo takakannessa sekä kirjan esittelyissa käykin jo ilmi, että Karin menehtyy ja heidän pieni tyttärensä jää henkiin.

Alkuosa, joka sijoittuu sairaalaan, on hirveän kiinnostava! Sairaalaelämän kuvaus on aina kiinnostavaa! Sivuhuomautuksena sanottakoon, että suhteellisen totuudenmukaisesti asiat olivat kirjassa, vain pari pienen pientä asiavirhettä bongasin (esimerkiksi sen, että sairaala-apulaiset eivät ruoki tai vaihda keskosvauvojen vaippoja vastasyntyneiden teho-osastolla - tosin tämä pieni moka saattoi olla suomennoksenkin). Minä ainakin tempauduin täysillä mukaan Karinin kriittisen tilanteen ja toisaalta myös Tomin vaikeuksien seuraamiseen. Tunnelma oli varsin uskottava ja kirjailija sai aivan hämmästyttävästi lähes kuin siirrettyä kirjan minäkertojan tunteen lukijalle. Esimerkiksi kun Tom pöpperöissä tullaan herättämään keskellä yötä hänen jo otettuaan sairaalasta annettu unilääke, on tilanne kuvattu hyvin todentuntuisesti niin että minulla oli itsellänikin sekava tunne ja aivan kuin olisin ollut tilanteessa läsnä. Toisaalta kirjaa leimaa kokonaisuudessaan tietynlainen vähäeleisyys ja vähätunteisuus. Kirja ei siis lainkaan ole kuvausta Suuresta Surusta ja Järjettömästä Tuskasta.

Tom Malmquist on runoilija ja se kyllä jossain määrin näkyy. Teksti on paikoittain tajunnanvirtamaista, puheenvuorot on ujutettu tekstiin sisään ilman sen kummempia välimerkkejä jne. Tarina on koskettava, uskottava, inhimillinen. Ja aivan hirveän surullinen, mutta onneksi myös toiveikaskin. Karinin kuoleman jälkeen ja Tomin kotiuduttua pienen Livia -tytön kanssa, kirja mielestäni aivan hienoisesti tylsistyi, mutta toki se on päivänselvääkin. Tomin elämä muuttui hektisestä sairaalaelämästä kotona selviytymiseen pienen vauvan kanssa. Uskottavuus säilyi loppuun asti hyvin, vaikka välillä mietin että kylläpä Livia on kerrassaan rauhallinen ja hyvin nukkuva vauva!

Kirja avartaa myös siinä, millaiseen byrokratian sotkuun ihminen voikin joutua keskellä järkyttävää tragediaa. Lapsen äiti menehtyy, mutta koska he eivät olleet isän kanssa avioliitossa niin isä ei automaattisesti ole isä. Ja kaikki perintöasiatkin vielä! Huh, tuntuipa kohtuuttomalta. Ja kirja kuvasi hienosti myös surun ylettymistä muuhun perheeseen ja sitä, kuinka yksin ihminen toisaalta on - ja sitten taas toisaalta sitä, kuinka vaikeimpina murheen aikoina läheisten tuki on hengenpelastavan tärkeää. 

Hieno, hieno kirja! Vaikka tosiaan loppua kohden se suurin hohto vaihtui jopa ajoittain siihen, että luin vähän hajamielisenä sivuja toisensa perään, suosittelen kovasti tätä koskettavaa kirjaa! 


★★★★


Muita arvioita: Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus