sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Seppo Jokinen: Hervantalainen

Seppo Jokinen: Hervantalainen
Kustantaja: CrimeTime, 2012
Sivuja: 331

Seppo Jokisen jännityskirjat ovat olleet suosikkidekkareitani jo vuosia, olen lukenut ne kaikki järjestyksessä. Minua viehättää niissä suuresti niin miljöö kuin henkilötkin. Tampereen seutu on minulle kovin rakasta, ja Jokinen kuvaa ympäristöä hyvin tarkasti. Lämmittää mieltä tunnistaa tietyt talot, kadut ja rakennukset, joihin tapahtumat sijoittuvat.

Ja ne henkilöhahmot! He ovat valloittavan inhimillisiä, erehtyväisiä ja tavallisia ihmisiä. On Kaijaa, Raijaa, Simoa ja Alpoa. Ja ehdottomasti itse komisario on itse parhaus! Sakari Koskiseen on helppo tutustua ja ihastua. Hän on luottamusta herättävä, vakuuttava ja sympaattinen mies. Hän on melkein kaksi metriä pitkä ja urheilullinen. Vaikka hän on mitä hyväsydämisin ja rehdein, ei hän aina saa puetuksi tunteitaan sanoiksi. Juuri henkilöiden takia suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, jokaisessa kirjassa sivutaan komisario Koskisen yksityiselämää; eroa, ihastuksia, menetyksiä, onnea ja surua.

Tämänkertainen ”keissi” on Pirkanmaan aluetta ravisteleva vakavien pahoinpitelyiden sarja. Uhreista osa on säilynyt hengissä, osa kuollut tai vammautunut vakavasti, osalle on viilletty outo merkki ihoon. Uhrit ovat suurinpiirtein saman ikäisiä, mutta mikä muu heitä yhdistää? Tekijän kiinni saaminen osoittautuu lähes mahdottomaksi, tiedetään vain että hän on kohdistanut uhreihinsa poikkeuksellisen raakaa väkivaltaa ja pitänyt tekohetkellä päässään outoa naamaria. Mutta miten tekijä on koonnut uhreikseen juuri tämän joukon?

Samaan aikaan Koskinen yrittää olla mahdollisimman hyvä isä ja isoisä. Lapsenlapsi Eino kasvaa vauhdilla. Välit ex-vaimoon ovat etäisen tunnustelevat. Ovatko ne lämpenemässä? Myös työpaikalla tapahtuu muutoksia, kun rikososaston johtaja sairastuu, ja kehiin astuu sijaiseksi hämmennystä herättävä Eini Passi.

Hervantalainen on tuttua ja turvallista, kaikille Koskis -faneille varma valinta. Tarina on onnistunut ja lukijan jännitys säilyy. Loppuratkaisu on joiltakin osin hyvinkin yllättävä. Kieli on sympaattista, lämmintä ja sopivasti humoristista. Lukijaa ei tukahduteta liiallisilla ihmissuhdekoukeroilla, vaan pääpaino säilyy rikostutkinnassa.

Viihdyin komisario Koskisen seurassa jälleen mainiosti ja pidin kirjasta yhtä lailla kuin edellisistäkin Koskis -dekkareista. Seuraavaa siis odotellessa!

★★★★

Hervantalaisen ovat lukeneet myös Nalice, Unni, Vauhko sekä Annika

1 kommentti:

  1. Oli kiinnostavaa lukea tekstisi, kun olin juuri itsekin lukenut tämän kirjan. Vaikka kirja oli minulle jonkinlainen pettymys, olen monesta asiasta kanssasi samaa mieltä, muun muassa siitä miten onnistuneita ja tavallisenoloisia henkilöitä Jokisen kirjoissa on. Koskinenkin on inhimillinen, epätäydellinen ja todella symppis, kuten jo mainitsitkin.

    Minua huvitti, kun kirjoitit hämmennystä herättävästä Eini Passista. Hämmennys oli juuri se tunne, joka minulle tuli hänestä mieleen. Pidin häntä aika outona, mutta toisaalta hän oli epävarma, nuori ihminen, jolla ei vielä ollut paljon työkokemusta ja hän tuli uuteen työpaikkaansa kesken raakojen rikosten tutkinnan.

    Vaikka en tunne Tamperetta, minäkin olen nauttinut Jokisen kirjoissa paljon miljöön kuvauksesta. Parhaimmillaan se luo suuren osan kirjan tunnelmasta.

    VastaaPoista