Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 221
Kirjan päähenkilö, Miia, palaa
erityisopettajaksi parinkymmen vuoden jälkeen takaisin Palokasken
kouluun, jonka penkeillä hän aiemmin itsekin istui oppilaana. Viime vuodet hän on
työskennellyt poliisin sosiaalisen median konsulttina. Miian
pikkuveli, Nikke, on Palokasken koulussa psykologina.
Uusi työ ei ala leppoisissa merkeissä,
vaan koulun arkea varjostaa erään oppilaan katoaminen. Laura on
ollut viettämässä kesän päätösjuhlia muiden oppilaiden kanssa
rannassa, mistä hän ei koskaan palannut kotiinsa. Aiemmin Laura on
ollut varsin kiltti tyttö, tosin viime aikoina hän on alkanut
kapinoida enemmän ja enemmän. Silti kukaan ei ymmärrä, mitä
hänelle on voinut tapahtua. Katseet kääntyvät niin muihin
koululaisiinkin kuin loppujen lopuksi myös Nikkeen. Kuka on syypää
Lauran katoamiseen?
Jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta
lähtien minua alkoi häiritä varsin puhekielinen tyyli. Uskon, että
sillä oltiin tavoiteltu uskottavuutta, mutta ”liketykset” ynnä
muut vain vaivasivat minua. Joku muukin kirjan tyylissä ja kielessä
häiritsivät minua. Lieneekö se sitten kepeys, huumorin tavoittelu,
mutta kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni jopa hieman kömpelö.
Yllätyin, että kirja oli niinkin viihteellinen, voisin jopa veikata
että nimimerkin J.K. Johanssonin takaa löytyy viihdekirjallisuuden
ammattilaisia.
Henkilöhahmoissa olisi mielestäni
ollut myös parantamisen varaa. Päähenkilö Miia oli mielestäni
varsin tyypillinen, jopa kliseinen hahmo. Nainen, joka ei halua
sitoutua miehiin, mutta jonka edessä mies kuin mies lakoaa. Nainen,
jolta kaikki sujuu ja joka ratkoo tätäkin rikosta näpsäkkäämmin
kuin poliisi. Epäuskottavuutta loikin juuri tämä poliisien
avuttomuus itsestäänselvien asioiden kanssa, jotka Miia sitten
hoiti. Ja tietysti Miia entisenä poliisin konsulttina pääsi mukaan
sellaisiinkin paikkoihin, jonne ei ihan tavallinen kansalainen
pääsisi. Myöskään Miian naisista koostuvan ystäväporukan jäsenet eivät jääneet kliseisyydessään Miian jälkeen. Ai niin, ja Miia saattoi syödä mitä tahansa lihomatta. Niinpä tietysti.
Vaikka kirjaa tulikin moitittua
enemmänkin, tarjosi se kuitenkin ihan viihdyttävää ja helppoa
kesälukemista. Itse asiassa sijoittaisin kirjan enemmänkin nuorten
kirjaksi kielen ja henkilöiden ”nuortenkirjamaisuuden” vuoksi.
Ja sijoittuuhan kirja koulumaailmaankin.
★★ -
Mikähän tuossa syömisessä on kun se niin usein vilahtaa tuossa muodossaan kirjoissa? Kyseessä lienee naisten fantasia syömisestä ilman lihomista sillä en oikein usko että miehiä asia hurjasti liikuttaa...
VastaaPoistaTäydellisyyden tavoittelu kirjan päähenkilössä sinänsä tuntuu hölmöltä sillä (minusta) parhaat kirjalliset tyypit ovat juuri niitä epätäydellisiä ja siksi inhimillisiä tapauksia. Eipä jäisi Bridget Jonesista juuri mitään jäljelle jos neiti voisi syödä mitä tahansa lihomatta ja onnistuisi työ- ja rakkausasioissaan. Inhimillisyys on pop!
Samaa mieltä, inhimillisyys kunniaan!
PoistaIhan mukava välipala tämä oli, viihdyttävä.
VastaaPoistaMiian hahmon kliseisyys nauratti ja suututtikin; kuka voi vetää perhepizzoja ja pysyä silti timmissä kunnossa? :D
Niin ja kaikenmaailman miljonääritkin ovat heti sulaa vahaa Miian edessä ;)
Poista